Värikkään kalareissun huippuhetki. 20,5-kiloinen ruijanpallas on veneessä.

Kesäkuun alussa sain tiedon; en pysty enää harjoittelemaan ja kilpailemaan niin kovasti kuin huppu-urheilu vaatisi, piti keksiä muita suunnitelmia.

Ensimmäiset pari päivää mielessä oli vain pettymys. Yllättäen minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä Pohjois-Norjaan kalastamaan, rajojen avautumisen myötä. Setäni Tomi oli lähdössä serkkunsa Arin kanssa joka vuotiselle kalareissulleen. Kerronpa siitä nyt hieman.

Kohteemme oli Pohjois-Norjassa sijaitseva Sorøjan saari. Sinne menimme autolla peräkärriä hinaten, kalastus tarvikkeita oli sen verta paljon. Kalastamaan lähdettiinkin heti perillepääsyn jälkeen, virkistävän 1500 km:n automatkan päätteeksi.

En osannut odottaa, että kalan syönti olisi niin hyvää mitä se oli. Kalastus tapahtui pilkkimällä, eli virveliin kiinnitetään 100–400 gramman painoinen pilkki ja se tiputetaan pohjaan ja toivotaan, että kala siihen tarttuisi. Minun ensimmäinen kalani, sei, tarttui kiinni jo toisella nostolla ja samalla tuli selväksi, että tavoitteemme ei ollut saada seitejä kyytiin vaan turskaa.

Hyvää kalapaikkaa piti hakea ahkerasti, jotta isot turskat löytyisivät. Noin viiden tunnin kokeilujen jälkeen olimme löytäneet lupauksia antavan paikan. Jätti-turskia kiskottiin kilpaa ylös ja alle 15 kiloiset heitettiin saman tien takaisin mereen. Omaksi isoimmaksi jäi 16,5 kiloinen vonkale. Tuommoisen kalan nosto 50 metristä pintaan alkaa jo käydä kestävyysurheilusta varsinkin, kun yli 10 kilon kaloja tuli nostettua parikymmentä tunnin sisään.

Seuraavat päivät eivät olleetkaan yhtä kalaisia. Sää oli muuttunut myrskyisäksi ja merellä olo oli raskasta, kun vene meni koko ajan ylös alas. Huonoa säätä kesti puoliviikkoa.

Huonojen kelien aikaan kävimme saaren toisella puolella kokeilemassa olisiko meille tarjolla pallasta. Minulle iso pallas oli reissun päätavoite. Ajoimme kohteeseen 4 tuntia, välillä pysähdellen, silti matkanteko oli vaivalloista ja hidasta. Perillä ollessamme odottelimme, että vuorovesi muuttuisi sopivaksi syönnille. Oma pallastili jäi vielä tuolloin avaamatta, mutta reissukaverit Ari ja Tomi saivat pallakset, joista isoin oli reilut 20 kiloa. Oma innostus pallaksen saantiin kasvoi entisestään. Päivä oli pitkä, 13 tuntia kokonaisuudessaan ja sen jälkeen keho oli aika hakatun oloinen, kovan merenkäynnin takia.

Merenkäynti laantui muutamaa päivää myöhemmin ja lähdimmekin käymään avomerelle Storskaltarenin alueella. Alue tunnetaan Norjan isoimpana turskaesiintymänä. Golf-virta tekee alueen kohdalla käännöksen etelään päin ja vaikuttaa suureen kalamäärään.

Päivä oli lämmin ja meri tyyni. Matkaa Storskaltarenille oli majapaikastamme noin 50 kilometriä. Hyvän kalapaikan löytäminen ei ollut vaikeaa ja isoja turskia, jopa 20 kiloisia, piti heitellä laidan yli, koska halusimme vielä isompia kaloja. Vaihdoimme taktiikkaa syöttien suhteen ja pistimme seitiä koukun päähän, saadaksemme oikeasti isoja kaloja. Vaihdos tuotti tulosta ja Ari onnistui nappaamaan päivän ensimmäisen pallaksen. Se loi uskoa, että menetelmämme oli oikea ja paikka hyvä.

Tiputin oman syöttini odottamaan lähelle pohjaa. Hetken kuluttua aloin tuntea pientä nykimistä vavassa, maltoin mieleni enkä nykäissyt vastaan. Annoin kalan nykiä usean minuutin ajan ja lopulta kiskaisin rajusti ylöspäin. Koukku jäi kiinni. Aloin kelata kalaa pintaan, hetken päästä kala huomasi, että sitä vedetään ylöspäin ja lähti kiskomaan itseään alaspäin. Virvelin jarru vaan vinkui, kun kala päätti sukeltaa ja silloin tajusin saaneeni pallaksen kiinni. Hetken fiilis vastasi aivan onnistunutta
kilpailu suoritusta. Vieressäni kalastanut Tomi luuli saaneensa koukkunsa kiinni samaan kalaan, mutta tajusi hetken päästä, että hänellä oli myös pallas. Hivutin oman pallakseni rauhassa pintaan, kevyt operaatio se ei todellakaan ollut. Taisteltuani kalan pintaan, se nostettiin porukalla veneeseen ja oli aika levähtää. Kädet olivat todella väsyneet, mutta pallaskin oli hieno 20,5 kiloa. Reissuni tavoite oli täyttynyt.

Suurien, lähes ylipääsemättömien, kommellusten jälkeen reissun lopetus hieman venähti. Nimittäin olimme aika mukavasti täysin korvessa Norjan neljänneksi suurimmalla saarella mökissä, mistä lähimpään kauppaan oli venematkaa kahdeksan minuuttia ja vielä kävellen lisää. Kaupassa myyjänä ollut suomalainen totesi, ettei maanmiehiä ole osunut sinne muutamaan vuoteen.

Ja sitten niistä kommelluksista puheen ollen. Lähdimme eräänä reissun alkupäivänä tutustumaan tuntureihin, joista korkein ylsi noin 700 metriin, Kun palasimme vaellukselta autolle, niin kuskimme huomasi taskustaan autonavainten sijasta ison reiän. Ei löytynyt avaimia ja auto jäi muutamaksi viikoksi tunturin kupeeseen. Itse pääsimme kävelen kolmen kilometrin päässä olleelle mökille. Soiteltiin Suomeen ja vara-avainten piti tulla parissa-kolmessa päivässä. Vaan eipä osunut Postin arvio oikeaan, sillä kai siinä meni pari-kolme viikkoa.

Itse lähdin kahdella lautalla Altaan . Myöskään lennot Alta-Oslo-Riika-Helsinki ja vielä junamatka Joensuuhun ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Matka Joensuuhun kesti aika tarkalleen vuorokauden. Avainten odotteluun kyllästyneet kalakaverit pääsivät kotiin vasta myöhemmin, kun isä-Harri haki heidät Norjan rajalta. Jutulla on onnellinen päätös. Kalaa on pakkasessa sellaiset 80 kiloa ja auto sekä Leppävirran Nesteeltä lainattu peräkärry ovat viimeinkin Suomessa .

Hyvää loppukesää kaikille,
Tuukka