Oli taas yksi vuoden kohokohdista käsillä. Rovaniemen yötön yö keskikesällä ja Jukolan viesti. Olisi jotain ainutlaatuista tiedossa. Tai siis olisi ollut, vuosi sitten… Mutta toisin kävi. Ainutlaatuinen kokemus tosin saatiin. Joten se oli Jukolan viestiin taas lähdettävä. Jukolan viestiin, joka lanseerattiin yöttömän yön Jukolana, jossa ei välttämättä edes lamppuja tarvitsisi päähän laittaa. Korona kuitenkin taas puuttui peliin ja siirsi viestiä vuodella ja parilla kuukaudella eteenpäin, mikä tekisi Jukolasta pimeimmän mitä sen historiassa se ikinä on ollut.
Soisalon porukastakin saatiin miehiä juoksemaan, toki vain minut, ja joukkueena oli Kuortaneen Kunto. Huhut pimeästä Jukolasta oli kiirinyt myös minun korviini ja päätin lähteä hieman verestämään edellisten Jukolan viestien yösuunnistusmuistoja Vuokatissa pari päivää ennen kisaa. Kyseinen harjoitus pisti kyllä urheilijan miettimään mihin sitä oli taas lupautunut, sillä pimeys oli jotain aivan käsittämätöntä ja suunnistuksesta ei meinannut tulla yhtään mitään. Maaliin kuitenkin päästiin, muutaman mutkan kautta tosin.
Minulle oli taas langennut avausosuus (tai no, sen minä halusinkin niin pääsee aikaisin nukkumaan…) ja se tietää sitä että koko matka tulee varmasti olemaan täysin pimeää. Tunti ennen starttia oli maha täynnä perhosia, kun Kuortaneen toisen joukkueen aloittajan kanssa vedettiin trikoita jalkaan, en meinannut pysyä millään paikallaan. Kuitenkin kun alkuverryttelyn aika koitti niin jännitys katosi ja homma rupesi sujumaan normaalisti. Kuitenkin oli kyseessä jo minun seitsemäs Jukolan viesti ja 4. kerta aloituksessa, joten homma oli jo suht tuttua meikäläisellekin. Enää jännitti vain se, että riittäisihän otsalampussa virta maaliin asti.
Kello rupesi lähentelemään 23 eli kohta olisi lähtölaukauksen aika. Lähtöalueella aistii taas jännityksen ilmassa. On yö, metsässä aivan pimeää, kilpailukeskuksessa valot vielä valaisevat, lämpötila on 10 astetta, ei kuitenkaan palele. Kilpailijat vielä verryttelevät ja juoksevat edestakaisin. “Lähtöön aikaa 5 minuuttia, siirtykää lähtöpaikallenne”. Jännitys kasvaa, musiikki pauhaa. Oma numero 507, takana muut 1300 suunnistajaa.
“Lähtöön aikaa 1 minuutti. Lähtölaukaus ammutaan tykillä, älkää kuunnelko muita äänimerkkejä”. Ote kartoista kiristyy jännityksestä, kaikkien otsalamput palavat, yhtäkkiä on kuin päivä. “Lähtöön 15 sekuntia”. Jännitys on aivan tapissa. “PAM” tykki pamahtaa ja Hard Rock Halleluja pärähtää soimaan, katsojat ja kuulutus hurraa, tunnelma on sanoin kuvaamaton. Kisaajat ovat irti, nyt saa juosta!!!
Huh huh. Ensimmäinen 300 metriä juostiin niin kovaa, kuin vain jaloista pääsi. Sitten avattiin kartta ja katsottiin ensimmäinen rastiväli ja suunta ensimmäiselle rastille, ja tietenkin se tärkein, RASTIKOODI (oma koodi oli 130), josta tunnistaa, että on oikealla rastilla. Sattumoisin jo ennen k-pistettä, josta rata alkaa näin muutaman suunnistajakaverin ja kysyinkin, että ollaanko menossa samalle rastille. Ensimmäisellä kaverilla oli eri rasti kuin itsellä, mutta toisella yrittämällä onnisti ja päästiin suunnistamaan Miikan kanssa yhdessä ensimmäistä rastia kohden. Ensimmäinen rasti löytyi suoraan ja myös toinenkin. Kolmas rasti olikin jo TV-rasti ja jokaisella kilpailijalla sama. Tälle rastille taisin tulla sijalla 101. eli tähän asti olin suunnistanut erittäin hyvin (eli siis juossut sen minkä jaksoi toisten perässä).
Seuraavat rastit löytyivät tosi hyvin, ellei oteta huomioon kolmatta TV-rastia missä tuli hieman “lueskeltua” karttaa ja taisivat TV-selostajakin sitä hiukan kommentoida. Sijoitukseni pysyi 1. tienoilla pitkään. Hiukan ennen loppua kävi hauska sattuma, sillä viimevuoden voittajajoukkueen aloittaja (Stora Tuna, myös lopulta tämän vuoden voittaja), joka oli hieman pummaillut ensimmäisillä väleillä, tuli takaa ohi ja pääsin suunnistamaan hänen perässään pitkän matkaa.
Loppuun asti paukut eivät kuitenkaan riittäneet ja tuli pieni pummi ja tipuin Stora Tunan peesistä. Tämän takia sijoitus tippui maalissa aina 138. asti. Tämä sijoitus oli kuitenkin paras minkä Kuortaneen kunto on moneen vuoteen avausosuudella saavuttanut, joten joukkueen oli hyvä siitä jatkaa. Ja hyvin joukkue jatkoikin, sillä vaikka viestinviejät vaihtuivat, miten sen sanoisi, “hieman” vanhempiin herrasmiehiin, ei joukkueen sija tippunut koko yön aikana kuin vain noin 100 sijaa ollen aamulla maaliin tultaessa 291.
Jukola oli tänäkin vuonna älyttömän hieno kokemus, vaikka kotiin päästyä väsytti taas aivan vietävästi. Noh, väsymyksestä selviä kuitenkin onneksi nukkumalla. Ja hei, vinkkinä kaikille: Jukolan viesti on omassa olemuksessaan niin ainutlaatuinen kokemus, että jokaisen pitäisi se kokea edes kerran elämässään paikan päällä, kilpailijana tai vain katsojana (kilpailijana saa tottakai paljon enemmän irti). Sisäänpääsy on ilmainen, joten jos vain on mahdollisuus, niin suosittelen kaikkia käymään!
Terveisin Pyry