Minä (Tuukka), isäni Harri, Harrin veli Tomi, sekä hänen tyttärensä Petra ja Sonja olimme varailleet kisaturistireissun, jossa pääsisimme näkemään kovakuntoisen Oton suorituksia Salt Lake Cityssä.
Matkasuunnitelma oli alusta asti kunnianhimoinen, kun yritimme saada kaikki Amerikan länsirannikon nähtävyydet mahtumaan samalle kisareissulle. Matkaa olisi kertynyt tuolla suunnitelmalla 8000 kilometriä autolla matkustaen, joten jouduimme karsimaan suunnitelmaa, jotta näkisimme edes yhden Oton kisan.
Kun lähtöpäivä koitti, Harri heräsi sängystään sairaana eikä voinut lähteä mukaan olleenkaan kovasti odotetulle reissulle. Häntä harmitti. Me muut lensimme ensin Helsinki-Vantaalta Tukholmaan ja sieltä Los Angelesin lentokentälle.
Los Angelesista saimme auton allemme ja lähdimme taittamaan matkaa kohti Salt Lake Cityä. 10-tunnin aikaero väsytti jo kovasti, ja ensimmäisen päivän 200 mailin etappi jäikin 40 mailin mittaiseksi. Seuraavana aamuna olimme hereillä jo kello 2 yöllä, joten aikaa kiriä matkustusaikataulu umpeen oli paljon.
Seuraavaksi yöksi matkustimme Las Vegasiin. Matkalla kävimme katsomassa Hooverin patoa, joka oli valtava verrattuna suomalasiin patorakennelmiin. Korkeutta padon laidalta Colorado-jokeen oli 200 metriä. Padolta ajelimme Vegasiin hotellillemme ja lähdimme ihmettelemään kaupungin rakennuksia ja villiä elämää. Syötyämme 600 gramman pihvit kävimme kokeilemassa onneamme kasinolla, mutta voitot jäivät pieniksi. Paikkana Vegas on hieno, mutta todella levoton, muistuttaen lähinnä kaupungin kokoista yökerhoa.
Aamulla jatkoimme matkaamme kohti kisakeskusta. Edessä oli pitkä, noin 400 mailin siirtymä. Onneksi nopeusrajoitus nousi 80 mailiin tunnissa, joten matkakin alkoi taittua jouhevasti. Edellisenä päivänä olimme katsoneet, kuinka Arttu Heikkinen oli voittanut Nuorten MM-kultaa, ja nyt oli tiedossa Oton vastaava matka. Meillä oli autossa reaaliaikainen tulosseuranta ja tunnelma oli todella jännittynyt. Harmittavasti Otolle tuli yksi sakko liikaa, joka pudotti hänet viidenneksi. Illalla pääsimme perille Airbnb majapaikkaamme Salt Lake Cityn eteläosissa.
Pikakisapäivänä lähdimme odottavaisin mielin kohti kisapaikkaa. Keli oli mukavan aurinkoinen, joten katsomossa tarkeni hyvin. Emme olleet ainoat eurooppalaiset katsojat kisapaikalla. Norjasta ja Ruotsista oli myös tullut väkeä kannustamaan omiaan. Katsomon kovin ääni lähti varmasti Oton kummisetä-Tomista, joka eläytyi Oton kisaan täysillä, karjuessaan kuin mielipuoli. Se nauratti muita pohjoismaalaisia kovasti. Kisaa oli todella miellyttävä seurata, kun Oton väliaikoja näytettiin isolla näytöllä ja ne paranivat väliaika väliajalta. Oton tultua maaliin, menimme aidan viereen katsomaan, kun Otto pyöri maassa ja oli onnellinen. Niin olimme mekin.
Takaa-ajopäivänä lähdimme varhain liikkeelle, jotta ehtisimme käydä dinosaurusmuseossa. Niin ehdimmekin ja siirryimme maastoon katselemaan kisaa. Maastossa oli oikeastaan vain huoltomiehiä ja muita urheilijoita, sekä me. Paikalla oli esimerkiksi Simon Fourcade, joka tätä nykyä on Ranskan junioreiden valmennuksessa mukana. Meillä oli äänet vielä käheänä edellisestä kilpailusta, mutta tarpeen tullen olimme valmiita huutamaan kovasti suomalaisille. Oton kisa alkoi räväkästi, mutta ampumapaikalla tuli sakkoja ja Otto tippui pikkuhiljaa pois mitalitaistelusta. Maaliin päästyään Otto oli harmissaan eikä pahemmin saanut kilpailua kommentoitua. Olimme itsekin todella väsyneitä kisan jälkeen, emmekä jaksaneet edes katsoa tyttöjen kisaa loppuun. Automatkalla majapaikkaan kaikki paitsi minä, joka olin kuskina, olivat unessa.
Seuraava päivä oli viimeinen Salt Lake Cityssä. Lähdin Tomin kanssa laskettelemaan paikalliseen laskettelukeskukseen. Oletimme laskettelukeskuksen olevan todella hieno, olihan siellä laskettu Olympialaiset ja rinteitä oli lähes 350 kappaletta. Rinteet eivät vastanneet sitä mitä odotimme, sillä ne olivat loivia, tai täynnä freestylestä tuttuja kumpareita. Loivuudesta huolimatta setäni Tomi kaatui keskellä rinnettä ja olkapäästä kuului paha rusahdus. Luulimme, että nyt tulee kymmenien tuhansien dollarien lasku, mutta onneksi luita ei ollut murtunut ja pelkkä särkylääkekuuri riittäisi Suomeen asti.
Aamulla lähdimme kotimatkalle. Tavoitteenamme oli päästä mahdollisimman lähelle Grand Canyonia, jonne oli 1000 kilometriä matkaa. Ahkeralla ajamisella pääsimme perille vielä valoisan aikaan. Paikka oli mielettömän hieno! Kuvissa kanioni näyttää maltillisen kokoiselle, mutta paikan päällä se on leuat loksauttava kokemus. Yöksi ajoimme kuuluisan Route 66-tien varteen motelliin.
Seuraavana aamuna oli viimeinen rutistus kohti Los Angelisia. Matkaa oli edessä taas puuduttavat 1000 kilometriä. Suoraa osuutta oli luultavasti 900 kilometriä kyseisestä matkasta. Iltapäivällä olimme perillä lentokenttähotellissa, jonka jälkeen kävimme katsomassa Sofi-stadionia, jossa pidettiin tämän vuoden Super Bowl.
Lentopäivä oli kuluttava ja pitkä. Meillä oli lento Los Angelesista Chicagon kautta Helsinkiin. Ensimmäinen lento meni kevyesti, mutta toinen lento meinasi olla raskas. Kone oli Finnairin vanhimpia A330 Airbus:seja, ja penkki oli niin ahdas, että 190-senttisenä polveni olivat kiinni edellä olevan penkissä kokomatkan. Suomen joukkue oli samalla lennolla kanssamme. Oton kanssa oli mukavaa vaihtaa kuulumisia, kun muut nukkuivat.
Odotin Amerikan olevan hieman puhtaampi paikka mitä se todellisuudessa on, mutta silti se jätti tunteen, että tuonne on pakko päästä joskus uudestaan. Reissun kohokohta oli tietysti Oton mitali. Hän onnistui tekemään sen mihin en itse ikinä kyennyt ja olen kyllä todella ylpeä hänestä.